Nordkapp - Gibraltar -72 tuntia

Prologi

Nordkapp – Gibraltar ajo on koko 7 vuotisen Ironbutt historiani ajan ollut yksi päätavoitteeni. Onhan se mielestäni yksi haasteellisimmista ajoista juuri monipuolisuutensa ja kompleksisuutensa takia. Lisäksi ajossa mennään ihan oikeasti jostain johonkin, eikä ihan mistä mihin vaan Euroopan päästä päähän. Maagisesta Nordkapista legendaariseen Gibraltariin.

Viime kesänä Zoltanin kanssa sovittiin alustavasti, että tänä kesänä sitä sitten yritetään. Ajo on varsin aikaa vievä, sillä meneehän siinä vähintäin viikko, joten se olisi ehkä yhdistettävissä jotenkin loma-aktiviteettiin vaimon ja/tai perheen kanssa. Se luonnollisesti vaatisi kompromisseja jotka eivät tunnetusti aina ole ongelmattomia.

Talven aikana luin huolellisesti läpi edellisiä matkakertomuksia yrittäen muodostaa jonkinlaisen synteesin, mutta jokainen IBA ajo on luonteeltaan varsin henkilökohtainen suoritus jota on huono lähteä liikaa kopioimaan.

Suurin haaste on ajon kompleksisuus. Itse ajo olisi käytännössä neljän päivän suoritus hyvin vaihtelevissa olosuhteissa: Lapin kylmästä etelän helteeseen ja kaikkea siltä väliltä. Ajovarustus, aikataulu, eväät, oma jaksaminen, pyörän huollot, renkaiden kestävyys, reitinvalinnat jne jne. Vähän kuin koko IronButt ajojen kootut haasteet samassa paketissa. Jos tähän yhdistää sitten vielä loman niin se vain lisää mietittävää varusteiden yms osalta. Lisäksi pitää vielä takaisinkin ajaa. (Myöhemmin ihmettelin vakavasti, että miksi ihmeessä…mutta siitä enemmän sitten aikanaan)

Ajankohdaksi tuli kesä-heinäkuun vaihde, koska perheen loma alkoi silloin. Samoin sovittiin, että vaimot lentää perille etelään, eli varsinainen ajo ensin käskettyyn tahtiin ja sitten lomailut (ehkäpä niin’ikään käskettyyn tahtiin). Alkuperäisen suunnitelman mukaan loma sisältäisi yhteisen ajon takaisin, mutta suunittelun loppuvaiheessa päädyttiin edestakaisiin lentoihin tarjoten ”joustoa” ja ”liikkumavaraa” myös paluumatkan ajoon.

Suuria kysymyksiä lähdön hetkellä oli miten ajankohdan mahdollinen lomaliikenne vaikeuttaisi ajoa, olihan heinäkuun alku ja lomakauden alku eli mikä reitti valittaisiin. Sääennuste näytti 25 asteen vaihtelua reitille eli mitä päälle, kun niin lomavarusteet kuin vaimon ajovarusteetkin pitäisi mahtua mukaan. Entäpä neljän päivän eväät turvaten energian ja nesteen saannin myös etelän helteessä. Tarvittaisiinko myös varata öljyn ja renkaiden vaihto jonnekin, sillä tulisihan yhteensä ehkä jopa 15000 km ajoa. Entäpä majatalojen bookkaus reitin varrelta ja ajaisiko yhden vai kahden tauon taktiikalla.

Zoltan oli pari viikkoa aikaisemmin tehnyt LT:llä pikaisen maastotiedustelun aina Etelä Espanjaa ja Portugalia myöten muistuttaen ajon olevan 40 asteen lämmössä hieman erillaista kuin mihin Pohjois- tai Keski-Euroopan turneilla on tottunut. Muistissa oli myös Jiihoon edellisen kesän jopa 8 litran vuorokausi nesteytys samoissa maisemissa. Zoltan oli myös kokenut jonkin verran sadetta ja kun etelässä sataa niin silloin oikeasti sataa, eli aikaa ei saisi hukata ”hyvän sään aikana” jotta pelivaraa säilyy.

Pyörän suhteen valmistautuminen oli suhteellisen helppoa. Suurin mahdollinen huolto ja uusi rengas setti alle. Muutaman sadan kilometrin ”testilenkki” varmistuen että kaikki toimii. Perus ”Ibavarusteet” mukaan, joista ”tilaa vievimmät” kuten lisäpolttoaine, varanesteet, plexinpesuaine jne saisi sitten jäädä ”tienvarteen” loman alkaessa ja takapenkkiläisen saapuessa. Öljyt vaihdettaisiin joko Malagassa tai Lissabonissa samoin renkaat jos siihen olisi tarvetta. Varsinaisena uutena varusteena oli PMR puhelin, koska pitkä reissu olisi rattoisampaa kun voi välillä vaihtaa ajatuksia pyörien välillä.

Ajopuvuksi valitsin nahkapuvun ja kahdet ohuet hanskat, ja pelkkä sadetakki jos sitä tarvittaisiin. Kypäräksi avo-umpi yhdistelmä tai pikemminkin kompromissi jonka uskoin toimivan helteessä tarjoten jonkinlaisen suojan myös matka-ajossa. Vanha fleece nahkapuvun päälle pohjoisen kylmään joka sitten jäisi myös tienvarteen. Mukaan myös kaikki vanhat ajokerrastot ja sukat jotka heitettäisiin päivittäin käytön jälkeen roskiin. Yllättäväksi haasteeksi nousi ”coolmax-kerrastojen” löytäminen, mutta kaikki pääkaupunkiseudun liikkeet kiertäen onnistuin saamaan parit ”ulkomaiset”, jotka osoittautuivat myöhemmin aivan erinomaisiksi.

Pyörän omiin laukkuihin tuli vaimon ajokamat sekä lomavarustus, ja takapenkille pakkasin sitten eväät, kaikki omat ja ”pyörän” tavarat eli ne jotka pitää ”kuluttaa loppuun” jo menomatkalla. Tarkoitus oli että pyörän laukkuja ei tarvitse avata ennen Malagaa, Aikaisempien kolmen vuorokauden ajojen perusteella otin hyväksikoetut eväät jotka riittäisi koko ajorupeamaan, eli korkeintaan juomia tarvitsisi ostaa matkalta. Mukaan tuli neljän päivän ”original-vichyt”, kuivamakkarat, suolakurkut, välipalakeksit ja suklaapatukat. Myöhemmin osoittautui virheeksi jättää pois ”suola/kivennäistabletit”, sillä etelän ns. kivennäisvesi sisältänee vain hiilihappoa.

Lopulta olikin edessä siirtyminen varsinaiselle toiminta-alueelle eli Nordkappiin. Päätimme totutella tulevaan ajamalla jo senkin IronButt –hengessä, eli SS1000 aikataulussa.

Lähdin matkaan keskiviikkona kolmelta iltapäivällä ottaen lähtötodistukset tutulta ”lähi Shelliltä” jossa toivottivat hyvää matkaa tuskin ymmärtäen koko totuutta. Tapasimme Zoltanin kanssa ennen Lahtea Tuuliharjassa, josta jatkoimme kohti pohjoista iloisesti rupatellen vuorotahtiin (simplex) uusilla radiopuhelimilla.

Sää oli hyvä totuttaen etelän lämpöön, sillä mittari näytti vajaat 30 astetta. Liikenne oli normaalin hiljaista ja pysyimme vaivatta aikataulussa. Kärsämäeltä suunnattiin Ouluun kiertotietä eli Kajaanin kautta, jotta kilometrit täyttyisivät. Suomi on loppujenlopuksi aika lyhyt maa.

Tornioon suunniteltu tauko jäi pitämättä, koska neste ei ollutkaan auki enää puolenyön jälkeen. Vaikka lämpöä oli edelleen 27 astetta, niin lapin yön viileyttä ennakoiden heitin ekan kerraston roskiin ja vaihdoin lämpimämmän version ylle. Ihan viisasta, sillä aamuyöstä ei enää ollutkaan kuin 10 astetta.

Tornio – Muonio – Enontekiö jne. Kyllä Suomi sittenkin tuntuu pitkältä maalta. Oli erikoista ajaa taas valoisassa Lapin yössä. Hieman epätodellinen ja maaginen fiilis, mutta senhän takia Lappi onkin Lappi. ”Ajokuume” tai pikemminkin "ajohiki" oli kohdallaan eli korkealla ja tie syönnillään, joten aamuvarhaisella Altaan saavuttua ei ollut ehtinyt vielä väsyttää yhtään. Hyvä niin, sillä olihan vielä 6000km jäljellä.

Tämän osuuden haasteellisin osuus oli Altasta eteenpäin, koska harmaa sumu ja pieni tihkusade teki ympäristön tasaisen harmaaksi, saman väriseksi kuin paikalliset porot, joita oli aina siellä täällä. Yht’äkkiä yhden poron selkä olikin oikean kainalon alla ja Zoltan huusi takaa radiolla että varo!! Ei osunut, mutta lähellä oli – todella lähellä enkä huomannut mitään ja tilanne oli niin nopea etten ehtinyt edes säikähtää puhumattakaan hyvin harjoitellusta väistöstä. Oli mukava huomata, että varjelus oli mukana ja kohdallaan. Sitä varmasti tultaisiin tarvitsemaan jatkossakin pitkällä reissulla. Myös Zoltanin eteen hyppäsi myöhemmin oma poro, mutta onneksi sekään ei osunut.

Aikaa oli sen verran reilusti, että nautimme aamiaisen Nordkapin tienristeyksessä paikallisessa majatalossa. Hyvältä maistui ja myyjätärkin puhui vielä tuttua kotimaista murretta. Zoltan oli vain menettänyt ruokahalunsa ja viihtyi pitkään puhelimessa ulkona pyörän päällä. Outoa ja epätyypillistä hänelle.

Mukavan mutkatieosuuden ja muutaman tunnelin jälkeen saavuimme lopulta Nordkapin saarelle ja Hånningsvågin kylään. Viimeksi kun olin Nordkapissa niin viimeisen tunnelin paikalla oli laiva. Nyt olikin paljon joutuisampaa.

Lohjalaisena en voinut olla vertaamatta Norjalaista non-eu-tunnelia meidän omiin eu-tunneleihin. Eroa on kirjaimellisesti kuin yöllä ja päivällä. Valitettavasti vain meidän omat on niin hienoja ja monimutkaisia että niiden perustehtävä tahtoo hämärtyä lukemattomien ”huolto- ja korjauspäivien” alla.

Hånningsvågin Shellillä, joka on viimeinen asema ennen Nordkappia, teimme sitten lopetustankkaukset reilusti ennen puoltapäivää henkilökunnan todistaen läsnäolomme. Zoltanin tankkauksen lähestymiskuviot paljastivat syyn hänen aikaisempaan outoon käytökseen, LT:n kytkin ei irroittanut. Aikamme ihmeteltyämme ja viisaammilta apua etsien syy oli selvä, työsylinteri ei toiminut.

Pääsimme kuitenkin jatkamaan eteenpäin kohti varaamaamme majataloa, 13km ennen Nordkappia. Osuimme tosin väärään hotelliin, mutta päätimme jäädä sinne, koska Bemari ei ollut parhaimmalla etsintä tuulella. Onneksi hotellissa oli toimiva verkkoyhteys ja pääsimme metsästämään varaosia sekä Suomesta ja Ruotsista. Huonoin tuloksin eikä tuleva viikonloppu muutoinkaan ollut paras aika löytää ylipäätänsä korjaamoa puhumattakaan riittävän nopeasta sellaisesta joka pystyisi tekemän päivän työn kolmessa tai neljässä tunnissa ajotauon aikana.

Lopputuloksena päätimme että ajo jatkuu ”viimeiseen pyörään” asti, eli Zoltan tunnustelee ajamista ilman kytkintä ja päättää sitten Muoniossa jatkaako Ruotsiin ja Saksaan jossa bemarin osia olisi mitä ilmeisimmin saatavilla, vai sitten takaisin Helsinkiin.

Varsinaisen ajon prologi oli päättynyt. Suihkuun ja kello soimaan kuuden tunnin päästä jolloin keskiyön aurinkoa ihaillen ja siitä voimaa saaden siirtyisimme varsinaiselle lähtöpaikalle ylös Nordkappin kärkeen.


Ensimmäinen vuorokausi


Siirryimme hyvissä ajoin ennen puolta yötä ylös Nordkappin kärkeen. Sumu tiheni mitä ylemmäs nousimme, ja lopulta itse juhlapaikalla ei enää nähnyt käytännössä paljon mitään. Jännä miten unelias ja ”tyhjä” saari oli herännyt eloon keskellä yötä. Busseja oli enemmän kuin Kampissa ja valtakieli kuulosti olevan Saksa ja Japani. Toki pohjoimaisista kielistä Suomi ja Ruotsi oli hyvin edustettuna. Olimme pahoillamme turistien puolesta jotka olivat matkustaneet pitkän tovin keskiyön aurinkoa katsomaan eivätkä loppujen lopuksi nähneet sitä kuin videolta. Elämä on…

Yritimme ottaa pakolliset kuvat, mutta sumun takia ei muistikortin pintaan jäänyt kuin pieni keltainen häivähdys sadetakista. Matkamuisto myymälästä ostin postikortin josta näkyi missä olimme ja Zoltan osti vielä molemmille paikalliset tarrat. Kahvilasta lähtökahvit ja mikä tärkeintä lähtökuitit ja varsinainen ajo oli vihdoinkin alkanut noin 00:10 Perjantaina.

Nordkapphallen suljetaan klo 01:00 jolloin kymmenet bussit lähtevät kiemurtelemaan alaspäin eli hyvä että ehdimme juuri ennen niitä. Sovimme Zoltanin kanssa, että otan hieman etumatkaa ja maksan tunneli maksun valmiiksi ja pyydän pitämään puomin auki ettei hänen tarvitse yrittää pysähtyä ilman kytkintä yhtään ylimääräista kertaa.

Sumu hälveni alaspain ajaessa, ja tie Altaan oli paitsi tyhjä niin myös selkeä.Osasimme myös varoa tutut poropaikat. Altassa tankkaus ja ensimmäiset ongelmat kuittiautomaatin kanssa, mutta ei hätää tässähän ei kulmapisteillä ole merkitystä. Itse joutuisin tankkaamaan seuraavan kerran Muoniossa mutta Zoltan ajaisi suoraan Kolarin asemalle, jossa päättäisi nostaako pyörän junaan vai yrittäisikö ajaa takaisin Helsinkiin. NG-72 ajon jatkaminen ei ollut mahdollista koska kytkin kahva oli aivan ”veltto”.

Oli upeaa ajella valoisassa aamuyön auringossa Altasta alas kanjonin mutkia, joka on ehdottomasti yksi lapin kauneimmista teistä. – mutta vain Norjan puolella, sillä Kautokeino – Enontekiö- Muonio jne on sitten valitettavasti varsin tylsä. Kolarissa huutelin Zoltania radiossa, mutta ei vastausta. Hän oli jatkanut ajoa kohti etelää - Helsinkiä. Käännyin kohti Ruotsia ja Pajalaa ja jälleen hitto soikoon yksin. Keväällä Jiihoon bemarin sähköt hävisivät Bialystokissa ja nyt siis Zoltanin bemarin kytkin. Aloin jo epäillä onko minun seurassa jotain vikaa kun kaverien pyörät (bemarit) eivät kestä.

Ruotsin puolen tiet olivat huono valinta tietöiden takia ja olisikin kannattanut ilman muuta ajaa Tornion kautta. Eivät ne merkittävästi matkaa hidastaneet, mutta olivat ikäviä ajaa ja ryskytti sen verran, että toinen jalkarampin ruuvi löystyi ja koko homma meinasi tipahtaa. Luulajassa aurinko alkoi vihdoin myös lämmittää sen verran, että riisuin sadetakin ja heitin fleecen ja polven lämmittimet roskiin. Kesä oli palannut – näin ainakin uskoin.

Pohjanlahden länsiranta sujui ongelmitta. Uumaja – Sundsvall välillä oli pari lyhyttä virkistävää ukkoskuuroa ja niinpä Gävleportin tauolla oli 18 tuntia ja noin 1000 ensimmäistä mailia takana. Päätin ajaa ekan legin kuitenkin niin pitkälle kuin jaksaisin, koska edelleen olin huolestunut mahdollisista Saksan ruuhkista.

Liikenne alkoi tihentyä Tukholmaa lähestyttäessä, mutta onneksi toistaiseksi vain vastaantuleva kaista oli täynnä. Oman kaistan liikenne pysähtyi Järva krokin kohdalla ja sain ajaa jonojen välissä aina Kungenskurvaan saakka. Essingeledelillä oli tietyöt heinäkuun loma-aikana joka tukki liikenteen vielä ilta seitsemältä. Yritin muistella varmuuden vuoksi 30 vuoden takaisia Tukholman taksi- ja bussikuskin metkuja, mutta läpi päästiin ihan kohtuullisen luonnikkaasti. Oli muuten ainoa ruuhka koko matkalla.

Sää oli mitä mainioin aina Jönköpingin alapuolelle jolloin alkoi sade jota jatkui läpi Tanskan. Ilmakin viileni ja harmittelin että olin heittänyt fleecet jo pois. Vaijeritiet on muuten erittäin epämiellyttävät kaatosateessa, pimeässä ja rekojen välissä.

Kööpenhaminan jälkeen piti päättää ajanko siltoja pitkin vai Rödbyn lautalle. Tsekkasin lautta-aikataulut mukaan ottamastani tulosteesta ja ne sopivat hyvin oman aikatauluni kanssa. Aamuyöllä olisi tunnin tauko lauttaliikenteessä, mutta olisin rannassa sopivasti vasta sen jälkeen. Myös sade puolsi lauttareitin valintaa. Puolen tunnin lauttamatkalla ei useita asioita ehdi tehdä. Itse vaihdoin nopeasti kerraston ja sukat, sekä heittäydyin pitkälleni sohvalle yrittäen nopeasti rentouttaa kropan.

Jälkeenpäin kuulin, että sade oli voimistunut Tanskassa sellaiseksi, että muutaman tunnin päästä läpi ei olisi enää päässyt kuin veneellä. Oli siis tipalla että ehdin juuri ja juuri alta pois, kun en ollut pitänyt taukoja juuri lainkaan Ruotsin puolella. Varmaankin jälleen kerran sitä tuiki tarpeellista varjelusta.

Saksan puolella sadekin oli loppunut ja Hampurin ohi ehdin hienosti ennen kukonlaulua, joten positiivinen ajofiilis palautui ja ajohikikin alkoi nousta yhdessä keskinopeuden ja lämpötilan kanssa. Liikenne lauantaina oli yllättävän vähäistä ja pystyi ajamaan aivan omaan tahtiin. Yhtään ruuhkaa ei suureksi yllätykseksi tullut vastaan.

Päätin pitää ensimmäisen lepotauon vasta tutussa ja erinomaisessa Kasselin rasthausessa, jossa 50:n euro hintaan saisi hyvän hotellitasoisen majoituksen – ainakin hetkeksi. Ensimmäisen kerran olin muuten ollut siellä jo yli 30 vuotta sitten kuskatessani suunnistajia Sveitsin MM -kisoihin. Saavuin sinne kohta puolen päivän jälkeen, eli ensimmäinen hieman pitkäksi venynyt vuorokausi oli takana. 36 tuntia ajoa ja 3000 km eli noin puolet matkasta takana. En vieläkää uskonut liikenteen olevan jatkossa ruuhkista vapaa, joten päätin edelleen jatkaa kahden lepotauon taktiikalla, jonka tarpeen mukaan voisi muuttaa yhden tauon taktiikaksi, eli suihkuun, nukkumaan ja kello soimaan neljän tunnin päästä.


Toinen vuorokausi


Ihmeellistä miten 4:n tunnin lepo voi muuttaa kaiken. Pilvet olivät hävinneet ja iltapäivä aurinko paistoi ja mikä parasta, ihan lämpimästi. Olo oli virkeä ja mukava lähteä jälleen bahn’alle. Laskin mielesssäni, että todennäköisesti Frankfurtin ilta ruuhka olisi jo ohi kun saapuisin sinne, eli toinenkin ajopäivä vaikutti ihan lupaavalta.

Kasselin jälkeen jatkoin A5:sta kohti Frankfurtia ja edelleen etelään kohti Baselia. Minkäänlaisia ruuhkia tai tukoksia ei lauantai-iltana ollut niin Frankfurtin kuin Karlsruhenkaan kohdalla, joten sain kruisailla täysin omaan tahtiin. Pidin vakionopeudensäädintä 160 km/h mittarinopeudessa, eli todellisuudessa hieman alle, minkä olen todennut olevan kulutuksen kannalta optimaalinen. Myös tuulensuojat tuntuvat jostain syystä toimivan jopa paremmin tässä reippaamman puolessa vauhdissa kuin hitaammassa.

Moottoritiekruisailussa mukavuutta ja rentoutumista edesauttavina ”lisävarusteina” oli jalkarampit, selkänoja sekä tuuman ”ilmatyyny” istuimella. Aikaisemmissa pitemmissä ajoissa olen jo huomannut niiden tuomat edut, ja nytkin ne todella olivat hintansa väärtejä. Myös ”kompromissi-kypärä” toimi odotettua paremmin moottoritie olosuhteissakin. Toki se oli huomattavan äänekäs, mutta korvatulppien avulla melu pysyi kuitenkin siedetävänä.

Mullhausen kohdalla siirryin Ranskaan kohti Dijonia ja pääsin taas kontrolloitujen nopeuksien ja maksullisten kilometrien maailmaan. Liikenne oli olematonta myös Ranskassa ja harmitti ”körötellä” 130 nopeudella erinomaisilla teillä. Ajoin tälläkertaa läntisempää reittiä, eli länteen lähelle Dijonia aina A6:lle asti, ennen kuin keula jälleen etelään kohti Lyonia ja välimerta.

Dijonin ja Lyonin välillä koin lähes ”motoristin nirvana” fiiliksen: Ilta-aurinko paistoi takaa värjäten luonnon hyvin erikoisen väriseksi. Mittarivalot ”hehkuivat” monivärisinä edessä ja tyhjä tie edessä, jossa auringon viimeiset punertavat säteet kilpailivat voitollisesti xenoneita vastaan ja musiikki peitti tuulensuhinat alleen. Jälleen kerran ymmärsin miksi tämä laji on niin mukavaa ja kaiken ”vaivan” arvoista. Oli siis kannattanut lähteä jälleen reissuun.

Ilta oli jo hämärtynyt kun lähestyin Lyonia ja uskalsinkin oikaista suoraan kaupungin läpi. Se kannatti, sillä kaupungin läpi menee nelikaistainen tie, jossa ei tarvitse yöaikaan pysähdellä lainkaan. Myös kaupungin hieno valaistus oli mukavaa vaihtelua silmille. Lyonin eteläpuolen mutkissa oli joitakin tietyökohtia, mutta Ranskalaiset ymmärtävät ettei yöllä kannata tehdä työtä, joten eipä niistäkään haittaa.

Fiilis kohosi edelleen kun totesin että periaatteessa edelleen oli turvallisesti noin 8 tuntia taukoihin, sillä ruuhkiin säästämääni ja keräämääni aikaa ei ole tarvittukaan, enkä uskonut sitä enää tarvittavankaan, sillä ajaisinhan välimeren ruuhkapaikat yöllä. Myös Espanjan uskoin Sunnuntaina olevan varsin rauhallinen, sillä tuskimpa paikalliset viihtyvät vapaa- tai pyhäpäivänään kuumalla moottoritiellä.

Yksi etelän matkojen hienoinpia kokemuksia on aikaisemmin ollut lähestyminen välimerelle, sillä meri alkaa näkyä turkoosin vihreänä jo varsin kaukaa ylhäältä ja sitä voi ihailla pitkät tovit tien mutkitellessa alaspäin. No, eihän sitä kaikkia positiivisia elämyksiä voi saada mahtumaan yhteen ja samaan ajoon.Tälläkertaa merta saattoi vain muistella, sillä oli etelän pimeä yö, itseasiassa ensimmäinen ”oikea” yö ainakin kuukauteen. Oli mielenkiintoista ajatella että niillä seuduilla oli asunut ihmisiä jo tuhansia vuosia ja mikä ettei. Olisivatpa esi-isät olleet hieman ”laiskempia” eivätkä olisi lähteneet etsimään asuinsijojaan niin pohjoisesta..

Montpellierin jälkeen aloin katselemaan mahdollisia motelli/huoltoaseman yhdistelmiä toista lepotaukoa varten, sillä vaikka en ollut ajanutkaan toista ajopäivää kuin noin 12 tuntia niin ajattelin viimeisen ajopäivän sujuvan mukavammin kun olen takaisin normaalissa vuorokausi rytmissä. Ja toki totuuden nimissä alkoi hieman väsyttääkin, sillä olinhan nukkunut keskiviikko aamun ja lauantai-illan välissä yhteensä vain 10 tuntia. Jossain Narbonnen ja Perpignanin välillä sellainen sattuikin kohdalle ja siispä lämpimän suihkun kautta nukkumaan. Kello soimaan jälleen 4:n tunnin kuluttua, eli Sunnuntai aamuna.


Kolmas vuorokausi


Sunnuntai aamu koitti nopeammin kuin uskoinkaan. Koska aikaa oli, niin päätin kaydä peräti hotellin aamiaisella. Ensimmäiset ”osto ruuat” tällä reissulla. Pekoni, munat yms hieman suolainen aamupala maistui todella hyvältä.

Päivän tärkein teema oli ”jäitä hattuun” ja eikä ruotsalainen versio ”is i magen” haittaisi sekään. Kokemuksesta tiesin, että vaaranahan olisi tarkkaavaisuuden herpaantuminen ja ennenaikainen hyvänolon tunne sillä mielestäni vaikeimmat paikat olivat jo takana ja aikaa oli jäljellä riittävästi. Siispä jälleen pyörän selkään ja menoksi.

Espanjan raja ohittui varsin huomaamattomasti. Tankkauksen yhteydessä havaihduin kulttuurin muutokseen. Huoltoasemalla parveili joukoittain pieniä ja vähän isompia poikaryhmiä jotka pyrkivät myös tunkemaan pyörän ympärille ihmettelemään ja kyselemään. Toivottavasti tiedonjano oli aitoa, mutten kuitenkaan halunnut jättää pyörää hetkeksikään yksikseen tai alkaa kaivella laukkuja.

Barcelona tuli ja meni. Sunnuntai liikenne oli, kuten epäilinkin, hyvin hiljainen – lähes olematon. aurinko porotti pilvetömältä taivaalta ja lämpötila nousi 30:n asteen paikkeille. Tarragona herätti muistoja, sillä teinhän ensimmäisen itsenäisen etelän matkan sinne heti ajokortin saatuani 35 vuotta sitten. Kävin siellä härkätaistelussa joka suomalaisesta silloin oli outo ja mielenkiintoinen urheilu. Tarragonasta eteenpäin tie oli outoa, sillä en ole kuin kerran aikaisemmin ajanut ihan etelä-espanjaan ja tiet ovat uusiutuneet sen jälkeen totaalisesti.

Ennen Valenciaa satuin vilkaisemaan Garminiin ja se näytti ohjaavan sisämaahan. Olin suunnitellut ajavani rantatietä eli nyt olikin tenkkapoo. Nopea puhelinsoitto ”komentokeskukseen” Zoltanille, joka oli tehnyt maastotiedustelun, ja hän suositteli myös sisämään reittiä joten sinne sitten vaan.

Uskomatonta miten ”pers’aukinen” maa on rakentanut käsittämättömän upean moottoritie verkoston autiomaan keskelle, jossa kukaan ei kulje – ainakaan sunnuntaisin. Kaistojen välit on istutettu korkeaa ruusupuskaa ja kaikkia muitakin värikkäitä kukkia. Hieman toista kuin vaijerikaide.

Myöhemmin uskoin keksineeni syyn, kun Algecirasin viitat ym etelään menevät opasteet oli kirjoitettu arabiaksi. Espanjalaiset olivat myyneet tiehankkeet EU:lle sillä, että jos rakennetaan leveät tiet ja niihin opasteet arabiaksi niin muuttoliike kääntyy väistämättä Euroopasta poispäin. Voitte arvata että tiet olivat tyhjiä. No mehän ne olemme ja ainakin tulemme maksamaan joten ajetaan iloiten. En harrasta politiikkaa, mutta jos Espanja on pannut infrastuktuurinsa uusiksi yhteisin varoin, niin mitä Suomi on pyytänyt ja saanut? Maataloustukiaisia? Myöhemmin käydessäni Malagan lentokentällä olin jälleen pökertyä. Oli uskomattoman upea laitos esim Hki-Vantaaseen verrattuna – ja tietenkin jälleen tyhjä. Ovat todella osanneet varautua ja satsata tulevaisuuteen.

Madrid – Malaga tiellä liikenne hieman lisääntyi, mutta ei haitaksi asti. Koko ajan pystyi ajamaan tien enimmäisnopeuksia. Tie oli muutenkin äärimmäisen hieno ja maisemat entistä hienompia aina mitä etelämmäksi matka edistyi. Liikennekulttuurikin oli varsin paikallinen eli aika vapaa. Rekat ohittelivat alamäessä toisiaan perävaunut pomppien yli 120 km/h – vaihde ilmeisesti vapaalla - luottaen että kyllä seuraavassa ylämäessä taas vauhti hyytyy. Toinen ilmiö oli pikkuruiset autot joilla oli itse autoa suurempi kuorma katolla, vauhti alamäessä hurja ja ylämäessä olematon.

Granadan molemminpuolin sai nautiskella pitkät pätkät aivan erinomaisia mutkia, joissa voi ajaa jalkatappi maassa moottoritieolosuhteissa.

Tien alkaessa laskeutua alas kohti Malagaa ja meren tullessa näkyviin ajatus alkoi jo karkailla, sillä loppu häämötti. Ajattelin jopa käydä matkalla Torremolinosin hotellissa, johon palaisin sitten illalla Gibraltarista. Hylkäsin toki ajatuksen sillä vaikka ei ollut kuin reilut 100 km jäljellä niin ajo voi siltikin vielä jäädä kesken. Pakotin itseni keskittymään vain ajamiseen. Varsinkin kun koko reissun ainoa harha-ajo sattui heti kun ajatus alkoi jo karkailemaan ja hyvänolon tunne hiipimään sisälle, sillä Malagassa otin väärän liittymän jollekin uudelle moottoritielle joka ei johtanut mihinkään enkä päässyt kääntymään ympäri vähään aikaan ja lopulta jouduin pujottelemaan pikkuteitä esikaupungin läpi takaisin oikealle reitille. Nämä viimeiset kilometrit Malagasta Gibraltariin olivat koko reissun vaikeimpia juuri henkisesti.

Vihdoin viimein tienviitassa luki Gibraltar. Jätin moottoritien ja pinnistin keskittymiskyvyn äärimmilleen ajaessani La Linean läpi kalliojyrkänteen jo näkyessä. Ilmeisesti ruuhkiin oli varauduttu, koska reittiin oli laitettu loppuun labyrintti kuin Heathrow’n kentällä konsanaan, ja miksipä ei olinhan lähestymässä Englannin hyväksikoettua ja tuhansien vuosien aikana hiottua byrokratiaa. Ainoa todellinen hidastus oli tullissa missä piti kaivaa passi eli henkilökortti takin taskun uumenista. Liikennevalot kiitoradan ylitykseen näyttivät vihreää ja aikaisemmista matkakertomuksen kuvista tuttu Cepsa Elf oli edessä. Sen verran huojentunut olin, että en muistanut laittaa sivutukea, kun aloin nousemaan pyörän päältä mutta onneksi vaisto sanoi että nyt kallistuu liikaa eikä sittenkään menty kyljelleen.

En tankannut ihan heti vaan hetkeksi keskityin pyörän päällä kooten ajatuksia. Soitin kotiin, join vesipullon loppuun sekä olin kiitollinen varjeluksesta matkan aikana sekä siitä, että reissu oli loppujen lopuksi mennyt varsin nappiin ja aikaakin jäi reilut kaksi tuntia jäljelle. Lähetin myös tekstiviestit tukijoukoille ilmoittaen että homma oli hoidettu. 7200km ja 4vrk 6 tuntia Lohjalta Nordkappin kautta Gibraltarille.

Vartin huilin ja itsensä kokoamisen jälkeen tankkasin ja kävin aseman tytöiltä nimet papereihin. Kävin myös HM Immigration Officesta leiman paperiin, vaikka lippalakkinen byrokraatti ei meinanut millään ymmärtää että tarttuu se muste muuhunkin paperiin kuin passin sivuille. Ehkäpä katseeni ja olemukseni huokui sen veran tyhjyyttä, hulluutta, päättäväisyyttä, pölyä, hikeä jne ”suomalaista rautaperseyttä” että hän katsoi sittenkin viisaammaksi joustaa ohjesäännöstä edes kerran elämässään.

En harjoittanut tällä kertaa enempää turismia sillä tulisinhan sinne vaimon kanssa takaisin jälleen parin päivän päästä, vaan lähdin ajamaan vielä viimeistä tuntia takaisin kohti Torremolinosta. Ajon aikana oli jo mahdollista aloittaa de-briefing, jota jatkoin vielä nahkapuku päällä pari tuntia keskellä yötä hotellin viereisessä rantakahvilassa ennen kuin pää oli riittävän tyhjä ja ajohiki hiipunut nukkumista varten.

Tekisinkö jotain toisin? En oikeastaan, sillä reissu oli yllättävän helppo aivan viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta. Henkinen ja fyysinen vireys säilyi hyvin eli valmistautuminen oli riittävää ja eväät eli energia ja nesteytys kohdallaan. Pyörä toimi moitteettomasti ja harharetkiä ei tullut kuin yksi eli aivan loppuvaiheessa. Ajankohtakin oli loppujenlopuksi onnistunut, sillä yhtään ruuhkaa tai liikenteellistä haastetta (essingeledeniä lukuunottamatta) ei tullut vastaan. Myös sää suosi varsin kohtuullisesti.

Edessä olisi nyt pari päivää auringonottoa, ja sitten takaisin Gibraltarille, rantaa pitkin Portugaliin ja edelleen Lissaboniin. Viikon päästä tulisimme takaisin samaan hotelliin Torremolinokseen ja sitten kotiin, josta sitten lisää postludin merkeissä joskus myöhemmin.


Postludi


Nordkapp – Gibraltar ajo on siitä erikoinen, että se ei ole ohi vielä varsinaisen ajon jälkeenkään Kotiinkin olisi hyvä tulla takaisin, Juicen laulun hengessä, yhtä usein kun on lähtenyt, silä muutoinhan ei voi lähteä jälleen uuteen reissuun. Kotiinpalu ei nyt vaan onnistu ihan kädenkäänteessä ja aivan helposti sillä onhan matkaa noin 4000 km.

Kiersimme vajaan viikon Etelä-Espanjassa ja –Portugalissa, jossa Lissabon ja Estoril olivat ”kääntöpisteenä”. Ei tarvinnut palella, sillä lämmintä oli ad 38 astetta. Onneksi nahkapuku suojaa liialta kuumuudelta ja auringon polttavilta säteiltä.

Loma meni suunnittelemattomuudesta huolimatta hyvin. Ainoa ”ongelma” oli Lissabonissa jossa oli tarkoitus vaihtaa öljyt, mutta paikkaa ei löytynytkään, sillä Garmin halusi ja otti vapaapäivänsä juuri silloin. Uskomattoman vaikeaa oli löytää kuusioavaimet, jotka luulin olevan mukana, ja joiden avulla neuvotteluasemat Garminin suhteen olisivat olleet huomattavasti paremmat. Portugalissakin kaikki huoltoasemat yms myyvät kaikkea paitsi autoiluun tai moottoripyöräilyyn liittyvää. Onneksi lopulta rautakauppa osui seuraavana päivänä kohdalle, mutta lopputulos oli laiha sillä kaksikin löytämääni Honda-pajaa kieltäytyi kunniasta lauantaihin vedoten, ja kun eivät sallineet itsepalveluakaan, niin öljyt jäivät vaihtamatta. Renkaissa oli puolet jäljellä joten ei hätää.

Koskaan en ole lähtenyt IBA-ajoon niin huonosti valmistautuneena kuin nyt paluumatkalle ja suuri epävarmuus rassasikin mielenrauhaa siitä, miten homma onnistuisi. Huolimatta runsaasta paikallisen kivennäiveden juomisesta viikonaikana en voinut olla aivan varma olisiko neste- ja/tai kivennäistasapaino kohdallaan. Lisäksi mistään ei tietenkään saanut ”tuttuja ja turvallisia” eväitä joten energian suhteenkin olin heikoilla. Sunnuntai-iltana yritin syödä kevyesti pastaa, mutta kastike oli sen verran raskasta että yönuni häiriintyi. Yritin toki nukkua päiväunet vaimon ottaessa aurinkoa, mutta ei siitäkään oikein tullut mitään.

Kaiken lisäksi edes reittiä ja aikatauluakaan en ollut päättänyt. Zoltan oli laskenut joitakin reittivaihtoehtoja, koska oma mukaan ottamani ”data” oli hänen matkakoneellaan – sattuneesta syystä Vantaalla. Pienet mahdollisuudet olisi ehtiä Keskiviikko aamun laivaan, mutta ainakin iltalaivaan olisi pakko ehtiä. Päätin siis lähteä ajamaan vähintäin 1000 mailia, ja jos aikaa ja ”innostusta” olisi niin venyttäisin sen 1500 Goldiksi. Ekan vuorokauden jälkeen päättäisin sitten ajaisinko suorinta tietä Tukholmaan, eli vielä joko toinen 1000 tai 1500 Gold tavoitteena, riippuen missä olisin ja milloin.

Maanatai iltapäivällä hotellilta lähtötodistukset ja ensiksi muutama kilometri Malagan lentoasemalle josta vaimo lentäisi Suomeen, sitten viereisen moottoritien varteen ja huoltoasemalle ottamaan lähtökuitti jonka ajaksi tuli hieman yli 16:00. Laiva lähtisi Tukholmasta siis joko 39:n tai 51:n tunnin kuluttua, eli eikun menoksi.

Vaihtelun vuoksi päätin ajaa nyt rantatietä, eli Malagasta ylös Granadaan ja sieltä suoraan itään rannikolle ja edelleen kohti pohjoista. Liikenne Maanantai-iltanakin oli olematonta ja pystyi ajamaan omaa tahtia toki rajoitusten puitteissa. Tiet olivat moitteettomat myös tälläkin reitillä, mutta itse pidin sisämaan vaihtoehtoa sekä profiililtaan että maisemiltaan ehdottomasti parempana. Malagasta on muuten noin 1000 km Barcelonaan, eli Espanja ei ole aivan pieni maa.

Barcelonan ohitus yöaikaan sujui lähes huomaamatta, eikä Etelä Ranskakaan saanut aikaan suuria tuntemuksia tai elämyksiä. Yö meni kohtuullisen helposti ja aamun sarastaessa lähestyin Lyonia. Lämmintä riitti edelleen noin 30 astetta. Tälläkertaa ajoin varmuuden vuoksi itäistä kiertotietä sekä ajankohdan että lisäkilometrien vuoksi, sillä olin päättänytkin tehdä pienen lenkin tuttuun Hausenin majataloon, jonne kilometrit ”päässä laskien” olisivat ehkä tarkalla 1500 Goldia ajatellen. Ajo tuntui, kun oli kerran päässyt alkuun, sen verran mukavalta, että en pitänyt enää mahdottomana ajaa Hausenista Tukholmaan mutkan kautta, eli tuttua 3000 Gold reitin toisen päivän osuutta seuraten.

Kohta Saksaan päästyä ilo loppui lyhyeen. Seisovat jonot pohjoiseen, Karlsruhen suuntaan vaikka iltapäiväruuhkaan piti olla hyvin aikaa. Yritin ajaa jonojen välissä, pientareella ja vaikka missä, mutta se ei oikein luonnistanut. Oli mielettömän kuuma ja polttoaine vähissä. Tein ylimääräisen tankkaus ja juoma tauon mutta jonot eivät hellittäneet. Pientareella ajaessani kohdalle sattui vihdoin Ausfart, josta hetken mielijohteesta tempaisin ulos tarkoituksena kiertää jono. Ei aivan ongelmaton ratkaisu, sillä Garmin yritti pakkomielteisesti tuoda takaisin moottoritielle, enkä ajaessa saanut sitä hyväksymään kiertotie valintaani. Muutenkin tiet Schwartzwaldin metsissä ja vuorilla olivat aika pieniä, mutta silti tai senvuoksi erittäin ajettavia eikä maisemissa ei ollut valittamista. Aikaa vain paloi.

Pienen lenkin jälkeen palasin reitille ja jonotkin olivat onneksi ohi. Aika tosin alkoi alla tiukilla. Ajoin A5 :lta itään A6:sta ja kävin kääntymässä ensimmäisellä asemalla A7 risteyksen jälkeen josta sitten takaisin A7:lle ja ylös risteykseen 100. Kello oli 15:45 kun kuittasin itseni ulos ekan päivän 1500:lta. Jälleen päätöksenteon paikka. Ekan vuorokauden jälkeen aika ja matka riittää eli 3000 Gold –yritys jatkukoon, mutta pidänkö lepotauon vain jatkanko suoraan yrittäen varmistaa siten toisen päivän ajan riittämistä.

3000 Gold on kiinni paitsi jaksamisesta niin myös onnesta.. Aikaisemmasta kokemuksesta tiesin, että vielä parin tunnin takamatkasta ehtii hyvin jos onni on myötä ja jaksaa ajaa. Onneen ei voi vaikuttaa joten keskitytään siihen mihin voidaan eli jaksamiseen. Siispä lepotauto jaksamisen varmistamiseksi tai ehkä pikemminkin sen edesauttamiseksi, koska varmistamiseen olisin tarvinnut 4 tuntia ja nyt vain 2 oli käytettävissä.

Rouva oli paikalla tutussa majatalossa ja kyseli epävarmasti että josko aamiainen… annoin ymmärtää että jatkaisin matkaa jo parin tunnin päästä johon hän huojentuneena kysyi että olinko Suomesta…

Suihkun ja lyhyen nukkumisen jälkeen tankkaus noin klo 18 ja menoksi tuttua reittiä, jonka muistin ulkoa sillä olin ajanut sen jo kaksi kertaa aikaisemmin. Eipähän tarvitsisi ihmetellä risteyksissä minne menee ja niin ajoajat kuin legien pituudetkin olivat selvät. 22 tuntia pitäisi ajaa niin nopeasti kuin ikinä pääsisi turvalllisuutta ja rajoituksia unohtamatta. Haasteellista muttei mahdotonta. Pakolliset kulmapisteet olisivat tankkausten suhteen optimaalisissa paikoissa eli nopeutta kulutuksen hillitsemiseksi ei tarvitsisi eikä voisikaan säästellä.

A7 ylös A4 itään ja A9 alas Gredingiin. Näytti ihan hyvältä, sillä olin lähes saanut ajettua ”takamatkan” kiinni ja voisin jatkaa normaaliin tahtiin. Saksalaiset sanovat kuitenkin viisaasti että ”Zwei Mal macht drei Mal” ja niinpä sade alkoi Gredingissä yön pimetessä aivan kuten kahdella edellisellä kerrallakin. Koko legi Gredingistä ylös satoi kaatamalla ja enkä pystynyt enkä edes halunnut ajaa riittävän kovaa ja uskoin jo menettäneeni pelin. Kompromissi kypärä, joka toimi hienosti kuumassa auringossa oli mahdoton pimeässä ja rankka sateessa. Wingin lasin läpi ei näe, joten on katsottava yli, jolloin taas kypärä kirjaimellisesti ”täyttyi” vedellä. En ollut ottanut huomioon, että saksan vuoriston sateet ovat erilaisia kuin pohjolan pienet kuurot. Paitsi sade, niin ongelmana johon en myöskään ollut varautunut oli kylmyys. Lämpö oli laskenut yön aikana 30 asteesta 13 asteeseen ja se tuntui.

Sade loppui onneksi jo seuraavan tankkauksen yhteydessä ja ajohalut palasivat, kun huomasen etten ollut kuin 30 min myöhässä. Sen saisi helposti kiinni parin legin aikana, niin kuin sainkin. Ylös vain kohti Berliiniä ja sieltä länteen A2:sta. Ennen Hampuria väsymys iski koko voimallaan, eväitähän ei ollut ja muutoinkaan en ollut syönyt juuri mitään pariin päivään, eli energia oli yksinkertaisesti loppu. Ylimääräinen lyhyt lepotauko oli pakko pitää ja taas olin puolituntia jäljessä aikataulua. Tauko ja ”tankkaus” onneksi virkisti niin hyvin että koko loppumatkan jaksoin ajaa ihan hienosti.

Ehdin Elben alitse juuri ennen aamuruuhkia ja Tanskaan mennessä olin kevyestä sateesta huolimatta saanut jälleen kerran aikataulun kiinni. Hyvä niin, sillä loppumatkan olisikin nopeusrajoitukset eikä aikaan enää pystyisi paljoa itse vaikuttamaan. Valitettavasti, sillä jälleen alkoi sataa rankasti. Koko Tanskan ja etelä Ruotsin satoi ihan oikeasti ja liikenne oli varsin vilkas, eli jälleen oli mahdoton ajaa edes sallittuja nopeuksia ja aloin jäädä kilometri kilometrilta jälkeen aikataulusta. Öresundin sillalla taas jälleen tutut 30 min takamatkaa. Vieläkään en luovuttanut, sillä komentokeskus kertoi sateen loppuvan ja puolituntia saattaisi ehkä olla mahdollinen ajaa kiinni – 5 min per tauko ja 15 min ajamalla.

Ruotsin puolella piti yllättäen vielä pysähtyä tullissa kun ihmettelivät missä olin ollut ja minne ja miksi olen menossa. Sitä ihmettelin itsekin, sillä olinhan jo tottunut aurinkoon ja 30 asteen lämpöön ja nyt satoi kaatamalla, jota itseasiassa oli tehnyt n 12 tuntia, ja lämpöä vain 13 astetta.

Lopullinen ”niitti” oli sitten Malmön ja Glumslövin välillä oleva onnetomuus joka seisotti liikennettä puoli tuntia. Ohi eikä ympäri ei päässyt, enkä olisi voinut lähteä kiertelemäänkän, sillä tankki oli tyhjä. Normaalisti tarvitsen tankkauksen Ustrupin ja Glumslövin välillä, mutta nyt hitaasta nopeudesta johtuen laskin polttoaineen riittävän. Normaalisti ajossa wingin kate suojaa sateelta kohtuullisesti, mutta nyt seisottiin paikallaan ja vettä tuli. Olo oli kuin uimassa tai pikemminkin sulkeltaessa. Huolimatta sadetakista ja core/nahkapuvusta vesi onnistui löytämään tiensä eli olo oli märkä ja kylmä. Polttoaine lähes loppu, nälkä, jano ja kusetti. Olin laskenut selviäväni kaikkien edellisten kanssa tietyssä ajassa Glumslöviin, mutta nyt kello oli ainut joka liikkui..

Lopultakin Glumslövin katoksen alla. Olin tunnin myöhässä eli kiire oli ohi, sillä aikaa ei enää kahdella viimeisellä legillä saisi kiinni. Suunnitelma B, eli koska lähdin kahden tunnin takamatkasta voisin vielä pelastaa toisen 1500 Goldin jos ehtisin Tukholmaan klo 16 sijaan ennen klo 18. Se oli täysin mahdollista ja toisaalta oli pakko ehtiäkin, muuten en ehtisi laivaan. Siispä yht’äkkiä tunnin takamatka oli vaihtunut tunnin etumatkaan.

Sade loppui kuten pitikin, aurinkokin tuli lopulta näkyviin ja lämpötila nousi normaaleihin kesälukemiin. Kruisailin Tukholmaan ja kontrollvägenille aikataulussa ja normaalissa järjestyksessä ilman ongelmia tai muutakin dramatiikkaa. Lopputankkaus ajoissa, iso pullo nestettä sisään ja edelleen kohti satamaa ennen kuin ”jäykistyisin”. Todistajiksi ”ilmoittautui” pari ystävällistä motoristia Pohjois-Suomesta, jotka olivat olleet myös Euroopan turneella. Homma alkoi olla loppujen lopuksi ohi.

Laivassa suoraan saunaan ja sieltä suoraan nukkumaan, mutta vielä yksi episodi oli varattuna… Yöllä heräsin mielettömään tuskaan, kun molemmat reidet krampasivat yhtä aikaa. Makasin lattialla sikiöasennossa yrittäen saada tilannetta laukeamaan. Lopulta pahin helpotti mutta silti pitkin yötä molemmissa jaloissa oli pienempiä kramppeja vuoron perään. Onneksi jalat taipuivat aamulla sen verran että sain pyörän ulos laivasta. Miksi näin?

En ollut ottanut ”suolatabletteja” mukaan ja etelän kivennäisvesi ei riittänyt siinä helteessä. Tulomatkalla alun helteessä ja lopun kylmässä ja sateessa olin laiminlyönyt sekä nesteytyksen että energian ja vieläpä kivennäisten saannin. Jaloissa ei ollut ollut riittävästi lämpöä edellisen yön kylmyyteen ja kaiken lisäksi en ollut venytellyt ja voimistellut jalkoja normaalisti koska oli ”kylmä ja sade”. Pisteeksi i:n päälle vielä hikoilin laivan saunassa varsin pitkään ennen nukkumaan menoa.

Kokonaisuudessaan keskimäärin ihan hyvä 13000 km:n ja 14:n päivän reissu.

Että se siitä…

Vuoden 2011 ajotarkastaja

IBA Finland on vuosittain valinnut vuoden ajotarkastajan. Valinnassa otetaan huomioon tarkastettujen ajojen määrä, tarkastuksen laatu ja yhteydenpito ajokoordinaattoriin. Meillä on paljon hyviä tarkastajia ja tänäkin vuonna mainitut kriteerit olisi sopineet useampaankin tarkastajaan. Ajokoordinaattorien muodostama raati päätyi tänä vuonna valitsemaan vuoden 2011 ajotarkastajaksi Marko Kauppisen Kuopiosta. Marko tarkasti 76 ajoa, teki tarkkaa työtä ja piti kiitettävästi yhteyttä ajokoordinaattoriin. Onnittelut Markolle !
Marko Kauppinen
Olavi & Juha

IBA Finland Rally 2011 11-12.6.2011

IBA Finland Rallin Suomen mestaruus on ratkaistu ja tuloslista näyttä tältä.

Kuljettaja

Paikkakunta

Pyörä

Km

kohteet

lepotauko

yhteensä

1.

Timo Räisänen

Vantaa

BMW R1200GS

2095

3000

362

5457

2.

Aki Kuula

Hyvinkää

Aprilia RSV1000

2092

2900

340

5332

3.

Wesa Huuska

Helsinki

BMW R1150GS

2640

2200

242

5082

4.

Samuli Heikkinen

Oulu

BMW R1200RT

2401

2000

342

4743

Onnittelut voittajalle ja kaikille kisaan osallistuneille.

Lue lisää reitistä ja ajajien kommentit seuraavalta sivulta.

 


 

Lue lisää...